Kirjakontti

Adèlen kysymys on hyvä kupla. Sen sisässä aika hidastuu ja arkinen elämänmeteli vaimenee taustakohinaksi. Jossain vaiheessa aloin pohtia, mahtoiko Joel Haahtela  kuunnella kirkko/luostarimusiikkia kirjoittaessaan. Himmeät tulet palavat ja hiljainen hymni soi, kun luostarissa valvotaan vigiliassa , yövartiossa, ja ulkona muut nukkuvat. Myöhemmin romaanissa esitelläänkin 1400 - 1500-luvuilla vaikuttaneet kirkkomuusikot Palestrina ja  Josquin Des Prez. Testasin: Kun lukiessa moniäänen laulu kaikui kuin luostarin seinistä konsanaan, kirja pääsi uppoamaan levollisemmin sinne minne pitikin, sieluun. Adèlen kysymys - pienoisromaanissa kaikki alkaa siitä, kun erään sattuman johdosta Helsingin yliopiston opettaja lähtee luostariin Pyreneiden vuoriston alueelle tutkimaan Pyhän Adelèn mysteeriä. Pyhimyksen jäännöksiä säilytetään ranskalaisessa luostarissa, ja juuri ne olivat tehneet päähenkilön tuttavaan parantavan vaikutuksen. Tämä jää vaivaamaan: miten se oli mahdollista. Oliko tälla

Kun olin kuunnellut Everstinnan jutut, tuli ajateltua omiakin ajatuksia vähän aikaa meänkielellä. Murre on Tornionjokivarressa syntyneen ja kasvaneen Rosa Liksomin eli Anni Ylävaaran kotikieli. Kertoja Anna Saksman onnistui tehtävässään sen verran hyvin, että tuntui kuin olisi kuunnellut jonkun pirtin pöydän ääressä iltahämärissä mikrofoniin puhuvaa everstinnaa itseään. Saksmanin ääni ei tosin ollut vielä seniori-ikään ehtineen naisen ääni, vaikka sitä tavoittelee. Everstinna sopii erinomaisesti kuunneltavaksi kirjaksi, sillä elävää hoon päältä puhumista kuuntelee mielellään. Toisin voisi olla paperilta lukemisen laita. Kirjan lopussa on sanasto Tornionjokilaakson murteen termeistä. Kun saksalaiset nimet ja muut maailman ihmiset ja ilmiöt sanotaan niin kuin Torniojokivarressa, syntyy sellaista kuin Köppels, Vyyreri, Mein Kamppi, Poprikohvi (Bobrikov), Siik haili, Pah (Bach). Rosa Liksomin kieli ja tyyli tuntuu samansukuiselta kuin Katja Ketun , mutta Everstinna oli pak