Kirja-arvostelu: Laura Manninen - Kaikki anteeksi (äänikirja)



"Ainoa mitä saattoi tehdä, oli lähettää kotiin ja antaa matkaan hieman toisenlaisia rauhoittavia. Vähän vahvempia ja tehokkaampia ja niitä pitäisi sitten aina ottaa, ennen kuin tilanne riistäytyy hallinnasta".

Tässä kohtaa Laura Mannisen esikoisromaani Kaikki anteeksi pääsi puraisemaan. Itsenäinen viestintäalan ammattilainen Laura on ihastunut ja rakastunut Mikkoon, joka on oikeastaan täydellinen, komea, kohtelias ja tunneälykäs. Kun Laura oli ostanut miesystävälleen pienoismallin Davidin patsaasta, miehen lapset ihmettelivät, että patsas oli aivan isän näköinen. Elämät kietoutuivat nopeasti yhteen: ollaan samaa mieltä, tehdään samoja juttuja, käydään Sodankylän elokuvafestareilla, juostaan merenrantalenkeillä, syödään ravintolassa yhteensä kahdella haarukalla, sillä on pakko pitää toista samalla kädestä.
Sitten Laura jo löytää itsensä uusperheen äidin roolista: kolme lasta, koira, vanha omakotitalo ja omenapuut.

Heikkoja signaaleja jostain myrskyisemmästä rintamasta oli matkan varrella kyllä esillä, mutta ihminen sokaistuu eikä näe asioita, jos ne uhkaavat rikkoa oman todellisuuskuplan. Kun kuvio lopulta alkaa kunnolla rakoilla, kaikki käy nopeasti, homma menee väkivaltaiseksi ja kirjakin laittaa uuden vaihteen silmään.
Sittenkin mies katuu, itkee, sanoo, että mä otan nyt kaiken avun vastaan ja älä jätä mua yksin. Ne tyypilliset oikeat sanat.

Kova kohta on se, että pari ei saa kunnolla apua viranomaisilta, vaikka sitä hakevat yhdessä eräänkin raa'an episodin jälkeen. Edes lastensuojelu ei jututa Lauraa kahden kesken - se taho, jonka pitäisi ymmärtää, että pelosta ihminen ei todennäköisesti kerro totuutta.

Kunnioitettavaa on kirjan loppuosan kuvaus ja tapa, jolla romaani kohoaa poliittiseksi kannanotoksi ja hätähuudoksi väkivallan mahdollistamaa hissuttelua vastaan. Me tavalliset ihmisetkin olemme niitä, jotka vaikenemme liikaa.

Kaunokirjallisena teoksena romaani ei varmaan ensisijaisesti tavoittelekaan asemaa kirjallisuuden Finlandia-tähtitaivaalla, sillä tekstissä on jotain niin paljon tärkeämpää sanottavaa. Kävin kirjan läpi kuuntelemalla ja on myönnettävä, että alkupuolikkaassa tuli vedettyä monesti 1,75 - 2-kertaisella nopeudella. Ehkä menee esikoisuuden piikkiin, että kuvauksissa, muisteloissa ja tukihahmoissa ja heidän tarinoissaan oli istutetun tuntua. Tosin ne kyllä nivoutuivat merkityksellisemmiksi kirjan loppupuolella. Ajoittain teksti muistutti Pauliina Rauhalan lyhytlauseista ja napakkaa tyyliä ja luontokuvauksien kautta juonen tihentämistä. Ehkä tuo tapa vaan ei sovi minun lukutyyliini.

Romaani on parhaimmillaan suhteen hetkiä kuvatessaan ja juuri loppupuolella kantaaottavissa osuuksissaan. Välillä tuntui, kuin Laura olisi istunut pöydän toisella puolella ja kertonut kaikki nuo asiat siinä, luottamuksellisesti, kuin ystävälle.

Erityiskiitos siitä, miten orkidea nivoutuu kirjan lopussa merkitykselliseksi vertauskuvaksi ihmisen selviytymiskeinoista. En ollut ennen kuullutkaan. Siksipä se lienee noussut kirjan kanteenkin.

Lukemisessa/ kuuntelussa meitä ihmisiä motivoi tietysti se, että kirja on autofiktiota. Laura Manninen on monissa haastatteluissa kertonut, että tarina on osittain totta ja omakohtaista. Väkivaltaisen suhteen käsittely on jatkunut lehtien palstoilla. Näin lukija/kuulija saa tyydytettyä tirkistelynhaluaankin. Varmasti on googletettu jo monta kertaa "Laura Mannisen mies", jos saa arvata. Voi meitä ihmisiä.

Manninen, Laura: Kaikki anteeksi
WSOY 2018
Formaatti: Äänikirja
Lukija: Sanna Majuri

Kuva: Orkidea, Pixabay

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Albert Camus: Sivullinen - ja miten romaani liittyy Anneli Auerin oikeusdraamaan

Elena Ferrante: Loistava ystäväni, lapsuus ja nuoruus, Napoli-sarja 1 (äänikirja)

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa - näinkö jäätikkö sulaa

Kirja-arvostelu: Yuval Noah Harari, 21 oppituntia maailman tilasta (äänikirja)

Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja (äänikirja)