Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Adèlen kysymys on hyvä kupla. Sen sisässä aika hidastuu ja arkinen elämänmeteli vaimenee taustakohinaksi. Jossain vaiheessa aloin pohtia, mahtoiko Joel Haahtela kuunnella kirkko/luostarimusiikkia kirjoittaessaan. Himmeät tulet palavat ja hiljainen hymni soi, kun luostarissa valvotaan vigiliassa, yövartiossa, ja ulkona muut nukkuvat. Myöhemmin romaanissa esitelläänkin 1400 - 1500-luvuilla vaikuttaneet kirkkomuusikot Palestrina ja Josquin Des Prez. Testasin: Kun lukiessa moniäänen laulu kaikui kuin luostarin seinistä konsanaan, kirja pääsi uppoamaan levollisemmin sinne minne pitikin, sieluun.

Adèlen kysymys -pienoisromaanissa kaikki alkaa siitä, kun erään sattuman johdosta Helsingin yliopiston opettaja lähtee luostariin Pyreneiden vuoriston alueelle tutkimaan Pyhän Adelèn mysteeriä. Pyhimyksen jäännöksiä säilytetään ranskalaisessa luostarissa, ja juuri ne olivat tehneet päähenkilön tuttavaan parantavan vaikutuksen. Tämä jää vaivaamaan: miten se oli mahdollista. Oliko tällainen yliluonnollinen ihme todella mahdollinen? Opettaja alkaa selvittää vanhoista asiakirjoista, miten pyhimys oli kanonisoitu. Adelè oli elänyt 1100-luvun Ranskassa, pudonnut jyrkänteeltä ja todistajien mukaan löytynyt maasta vahingoittumattomana. Tämän jälkeen tyttö oli alkanut parantaa lähiseudun ihmisiä.

Putoaminen toimii jonkinlaisena kuvana ja läpäisee monta elämän kerrosta: luostarin suojissa opettaja vaipuu hengellisyytensä orastuksiin, avioliittonsa säröilyyn, poikansa pelkoihin ja oman lapsuutensa traumaan. Vanhojen asiakirjojen tutkiminen johtaa siihen pisteeseen, että ehkä kaikki ei olekaan aivan niin kuin yleisesti on kerrottu. Adelèn elämä on peittynyt myyttiseen sumuun, kuin ammoin meren pohjaan vajonnut manner. Vain aaltojen alla häilyy mantereen tumma varjo. Tuntuu kuin Haahtela vertaisi pyhimyksen tarinaa Raamatun pyhiin kertomuksiin: meillä on vain tekstit ja usko.

Muuta kouraantuntuvampaa emme saa.

"Eikö maailmassa ole paikkoja, joissa tuntee elävänsä hyvin lähellä Jumalaa", miettii luostarissa asuva veli Paul. Veli Paulin suulla kirja käy läpi useaan otteeseen hengellistä pohdintaa.

Sattumaako vai ei, mieleeni nousi Joel Haahtelan kirjoitus Parnassoon vuodelta 2017. Kirjoituksessaan Haahtela pohtii kirjailijan tehtävää. Usein ajatellaan, että kirjailijan roolissa on normaalia vetäytyä, erakoitua ja kirjoittaa lopulta itselleen, omaa elämäänsä selväksi. Haahtela näkee kirjailijan roolin aivan päinvastaiseksi. Vallan syvin olemus on aina palveleminen - muuten valta muuttuu tyranniaksi. Haahtelan kirjoitus vihjaa, että myös kirjailijan tehtävää asioiden sanoittajana voi rinnastaa vallankäyttöön. Kirjailijan tehtävä on muovata olemattomasta merkityksellistä rakkauden läpi. Kirjailijan tehtävä on auttaa ihmistä löytämään yhteys omaan sieluunsa ja tavoittelemaan kadottamaansa yhteyttä harmoniaan. 

Isoja sanoja. 

Näistä sanoista löydän kuitenkin Adèlen kysymyksen. Luostari ja koko kirja sen ympärillä on kunnianhimoisesti ohut paikka, jossa kaksi todellisuutta voivat kohdata toisensa. Putoava Adelè ei läpäise pelkästään ihmiselämän eri kerroksia, vaan se läpäisee myös eri todellisuuksien ilmakehät.

Kirja on myös rohkea. Haahtela on Raamattunsa lukenut. Tänä aikana on jopa kapinallista kirjoittaa niin selkeästi kristinuskon sanoman ympärille kiertyvää kerrontaa ja tuoda painettuna sanana esiin kristillistä sanomaa, vaikka se proosana sivuilla onkin.

Lopetus on hieno, sillä se nostaa kirjan vielä vähän korkeammalle ja jättää leijumaan. 

Lopetus sinetöi senkin, että kirja on sanoilla maalattu kuvateos. Tapahtumat itsessään eivät ole yhtä tärkeitä.

Haahtela, Joel: Adèlen kysymys
Otava 2019
Formaatti: E-kirja

Lähteitä
- Parnasso 6 - 7/2017

- Suomen Kuvalehti 7.4.2019: ”Me kaikki ihmiset olemme haavoittuneita ja heikkoja”, sanoo psykiatri ja kirjailija Joel Haahtela. Kirjoittaessaan Joel Haahtela tavoittelee harmoniaa. Sillä hän kuroo umpeen haavaa, tyhjää tai kipeää kohta, jollainen on jokaisen ihmisen sisällä." Juttuun

Kuva Pyreneiden vuoristosta: Iris Vallejo, Pixabay