Albert Camus: Sivullinen - ja miten romaani liittyy Anneli Auerin oikeusdraamaan


Miten Albert Camus'n klassikon päähenkilö Meursault ja suomalainen rikosdraamajulkimo Anneri Auer linkittyvät toisiinsa? Eivätpä yleensä mitenkään, mutta tässä blogikirjoituksessa se tapahtuu.

Yhtä tahattomasti kuin Sivullisen päähenkilö Meursault ampuu algerialaisella rannalla tuntemattoman arabin, tulin lukeneeksi Sivullisen osittain samaa tahtia Anneli Auerin Murhalesken muistelmia -teoksen kanssa. Ensimmäisen viivytellen pokkarina, toisen kuulokkeista puhelinsovelluksesta. Näin kaksi tarinaa pääsivät kietoutumaan odottamattomasti yhteen.

Albert Camus'n Sivullinen on ohuudestaan huolimatta järkälemäinen. Se on kirjoitettu toisen maailmansodan aikaan, ja sen jälkeen siitä on sanottu rahtilaivallinen asioita. Tiivistettynä: kun ei tunne kuuluvansa oikein mihinkään, mikään ei liikuta, objektiiviset arvot murtuvat, maailma on absurdi, asiat ovat samantekeviä, on niin irrallista, että sitä on oman elämänsä sivuhenkilö. Teos on filosofinen, eksistentialismin klassikko.

Jos ei jaksa lukea kirjaa tai suoraan sanottuna ei muista juonta, tiivistelmän voi katsoa vaikkapa tästä oivasta videosta (kesto 7:31, englanninkielinen).


Jos jonkun mielestä on tärkeää fleksata siteeraamalla tunnettuja romaanin alkuja, olisi varmaankin hyvä muistaa ainakin alku Sivullisesta: "Aujourd'hui, maman est morte. Ou peut-être hier, je ne sais pas."

Heti romaanin alussa Meursault leikataan irti maailmasta: tänään äitini on kuollut. Ja irrallisena maailmasta hän jatkaa, kunnes hänet tuomitaan kuolemaan. Romaanin lopussa hän toivoo teloitukseensa monia katsojia, jotka tervehtisivät häntä vihanhuudoilla. Näin kaikki saataisiin päätökseen ja hän tuntisi itsensä vähemmän yksinäiseksi.

(Sen verran keittiöpsykologi nosti tässä kohtaa päätään, että päättelin Meursault-paran pääsevän näin vihdoin isänsä katseen kohteeksi: isä oli hylännyt perheen, kun Meursault oli pieni poika ja siksi tämä muisti isästään vain vähän. Elävin muisto oli kertomus siitä, kuinka isä oli käynyt katsomassa julkista teloitusta).

Camus laittaa ihmiset tuomitsemaan Meursaultin kuin Kristuksen, vaikka Kristusta Meursault itse ei pidä minään. Hän ei halua hengellistä pelastusta, ei liikutu vankilanjohtajan tarjoamasta krusifiksista ja vankilapapille hän raivostuu. Eikä hän kadu mitään - eihän hänen tekonsa ole synti ilman suhdetta absoluuttiseen hyvään. Hän vain ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se on reaalimaailmassa.

Lukijan tuomittavaksi jää, onko Meursaultin tarina kokeellisen julma ja eksynyt vai aito väite elämästä, joka koostuisi ehkä ilonhetkistä ja totuudenmukaisuudesta, mutta jolle ihmisiä ylempi lohtu ja armo ovat valhetta.

Mutta entä se Anneli Auer?

Sivullisen yksi hallitseva teema on Meursaultin poikkeava tunteettomuus. Äitinsä hän on siirtänyt vanhainkotiin, ja siellä Meursault valvoo yön äitinsä ruumiin äärellä. Hän juo kahvia ja polttaa tupakkaa. Hautajaisissa on hiostavan kuuma. Hän ei itke. Muutama päivä hautajaisten jälkeen hän tapaa kauniin Marien ja aloittaa suhteen. Kun Meursault on ampunut rannalla arabin, hän joutuu vankilaan ja oikeudenkäyntiin. Toisessa osassa kaikki ensimmäisen osan henkilöt ja tapahtumat käydäänkin uudelleen läpi. Romaanin henkilöt marssitetaan oikeussaliin todistajiksi ja tapahtumat käännellään esiin uudessa, syytöksen mustassa valossa. Kautta aikain lukijoita on puhuttanut se, että oikeusistunnossa Meursaultia syytetään yhtä paljon tunteettomuudestaan äitiään kohtaan kuin arabin murhaamisesta. Hylkäsit äitisi vanhainkotiin! Joit kahvia ruumiin äärellä! Vietit hautajaisten jälkeen iloista elämää! Et itke!

Tuli kummallinen olo, kun kuunteli samoihin aikoihin Anneli Auerin Murhalesken muistelmia. Kuusi vuotta kestäneessä oikeusdraamassa Auer lopulta vapautettiin murhasyytteestä. Julkisuudessa käsiteltiin tutkinnan aikana paria silmiinpistävää asiaa: Auerin kodin sotkuisuutta sekä Auerin tunteetonta olemusta. Nämä kaksi seikkaa tuntuivat tekevän hänestä todennäköisemmän syyllisen aviomiehensä murhaan, vaikka todisteet ainakin muistelmateoksen mukaan olivat koko ajan osoittaneet ulkopuoliseen tekijään. Oikeudenkäynnissä poliisit todistivat sotkuisuudesta ja joku poliisi oli jopa laskenut kaapista löytyneiden deodoranttipurkkien määrän. Jos luki uutisia tuohon aikaan, ei voinut olla törmäämättä kuviin kodista - ne löytyvät yhä internetistä.

Tämän päälle ei voi olla ajattelematta, että Anneli Auer joutui maksamaan myös viileähköstä ja tasaisesta olemuksestaan, joka ei taipunut tarpeeksi valtavirran odotusten mukaiseksi.

Toisekseen Anneli Auerin kirjassa edettiin kuin Sivullisessa: alkuosassa kerrottiin elämästä ja monista yksityiskohtaisista tapahtumista ja sanomisista. Auer kuvasi perhe-elämää, lomamatkoja, parisuhdetta ja tapaansa tehdä kotitöitä. Hän tunnustautui huonoksi siivoojaksi, se kun oli ollut enemmän aviomiehen hommia. Ja paljon muuta. Kun astutaan oikeussaliin, kaikki nuo arkiset tapahtumat saavatkin odottamattoman painoarvon.

Mitä jos meidän eletty elämämme käänneltäisiin oikeussalissa huomenna? Marssitettaisiin unohtuneet ihmissuhteet, työkaverit, vanhat kaverit, sukulaiset antamaan luonnekuvauksia sinusta ja minusta, syytetyistä. Jos laskettaisiin, miten olet kohdellut lapsia, oletko retuuttanut, oletko lyönyt, huutanut. Oletko riidellyt puolisosi kanssa? Mitä mieltä naapurisi on sinusta tai lapsistasi? Auerinkin lapset olivat kuulemma katselleet nälkäisinä, kun naapurit olivat olleet grillailemassa takapihalla. Ja jos puolisosi on kuollut, oletko yrittänyt etsiä uutta rakkautta?

Kaikkea tätä katsoisit sivusta, kun elämästäsi tehtäisiin otsikoita ja lehtijuttuja ja sinä et voisi enää tehdä muuta kuin ottaa vastaan vihanhuudot.

Anneli Auer menetti luottamuksensa oikeusvaltioon ja poliisiin. Hän toteaa kirjassaan, että jos hänelle kävi näin, jollekin toisellekin voi käydä samoin. Riittää vain, että on väärässä paikassa väärään aikaan - hänelle se sattui olemaan oma koti.

Maailma ei ole ihmisyksilön hallinnassa, siinä on järjettömyyksiä. Camus itse oli agnostikko, joten hän ei ilmeisesti kieltänyt täysin sitä, että jossain kuitenkin voisi olla puhdas oikeus ja järki ja rakkaus ja oikeudenmukaisuus. Mutta nämä kaksi kirjaa yhdessä puhuvat siitä, että absurdista maailmasta niitä tuskin löytää.

Voi vain rukoilla, ettei absurdius satu törmäämään omaan nokkapeltiin, ainakaan liian kovaa.


Camus, Albert: Sivullinen
Otava 2010
Formaatti: Pokkari
Alkuperäisteos: L'Étranger 1942
Alkuperäisteoksen kieli: Ranska
Suomentaja: Kalle Salo
Palkinnot: Albert Camus sai kirjallisuuden Nobelin 1957

Blogikirjoituksen pääkuva: Nandhu Kumar, Pixabay


Auer, Anneli: Murhalesken muistelmat
Into Kustannus 2016
Formaatti: E-kirja

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heather Morris: Auschwitzin tatuoija (äänikirja)

Kirja-arvostelu: Sisko Savonlahti - Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja (äänikirja)

Kirja-arvostelu: Yuval Noah Harari, 21 oppituntia maailman tilasta (äänikirja)

Ilkka Karisto, Jan Salo: Vankina Venäjällä. Suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina. (äänikirja)