Kirjakontti

Eurooppalaiset unet (2016) teki vaikutuksen. Aluksi kuuntelu takkusi ja ehdin jo siirtyä pitämään taukoa muiden romaanien pariin. Itsellä kun saattaa olla monta romaania kesken kuuntelun tai luvun. On toimivaa, että voi tempaista kuulokkeisiin tai näytölle aina tilanteeseen ja tunnelmaan parhaiten sopivan kirjan. Välissä ehdin muun muassa kuunnella samalta kirjoittajalta, Emma Puikkoselta, tuoreemman romaanin Lupaus, jonka luku ja kuuntelu takkusi ( blogikirjoitukseen ). Piti pohtia, eikö Puikkosen Emma vain ole minun kirjoittajani. Eurooppalaisille unille tuli annettua uusi mahdollisuus, ja se kannatti. Kun romaani pääsi vauhtiin, se piteli otteessaan loppuun saakka. Eurooppalaiset unet -romaania on luonnehdittu episodiromaaniksi. Kertomukset eri puolilta Eurooppaa eri ajanjaksoina muodostavat kokonaisuuden. Yhdeksän eurooppalaisen ihmisen elämät ja unelmat linkittyvät erikoisilla tavoilla toisiinsa. Kirjan tarina onkin enemmän kuin pikkutarinat yhteensä. Tähän muotoon Puikko

Mitä minä voin tehdä ja voinko enää luvata lapsilleni suojelevani heitä? Vaikka Emma Puikkosen Lupaus ei oikein puraissut, kirja on ajankohtaisen äärellä. Ollaan jossain lähitulevaisuudessa, Grönlanti sulaa ja ilmastokriisi alkaa konkretisoitua jokaisen arjessa. Maat eivät enää välttämättä myy ruokaa ulos omasta maasta. Ahvenanmaalta on loppunut pohjavesi. Punkkikanta on kasvanut, pölyttäjät hävinneet. Puhutaan jo ilmastopakolaisista. Nämä teemat ovat Lupaus -romaanissa taustalla läsnä. Eniten saa tilaa päähenkilöäidin, Rinnan, kasvava ahdistus. Mitä isommaksi tytär Saana kasvaa, sitä puristavammaksi paine tulevaisuudesta paisuu. Lupaus päätyi lukulistalle ilmastoteemansa vuoksi. Heinäkuun ilmastoaiheisessa kirjatriossa olivat mukana Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa ( blogikirjoitukseen ), Emmi Itärannan Teemestarin kirja ( blogikirjoitukseen ) ja nyt tuoreimpana Emma Puikkosen Lupaus . Aiheeltaan ja ajankohtaisuudeltaan Lupaus oli lupaava, mutta luku/kuuntelukokemuksena L

Vaikka Sarasvatin hiekkaa (2005) on 15 vuotta vanha kirja, se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Lisää jännää – tai huolta – tuo se, että Risto Isomäen romaanin tapahtumat sijoittuvat näihin päiviin, vuoden 2020 tietämille ja epilogi vuoteen 2026. Ja juuri nyt näemme yhä enemmän kuvia ja videoita siitä, kuinka Grönlanti sulaa. Pääsin yllättymään siitä, kuinka kiinnostava ja vaihtoehtoisia ajatuskulmia herättävä Sarasvatin hiekkaa oli. Romaani on etenevä, helppolukuinen ja trillerimäinen mutta Isomäki on onnistunut upottamaan tiedonsärvintä rivin jos toisenkin väliin – välillä myös kovin silmiinpistävästi dialogeihin istutettuna, mikä syö realistisuuden tuntua. Mutta hällä väliä siitä. Isomäki kehittelee mielenkiintoista teoriaa siitä, kuinka megatsunamit voisivat pyyhkiä alleen suuria osia maapallon maa-alueista. Päähenkilöt ovat syvämerentutkija Sergei, intialainen meriarkeologi Amrita sekä suomalainen tutkija Kari. Jokainen tutkija tuo oman palasensa peliin niin meren syvänteistä

Ilmasto ja tulevaisuus. Jos on jokin vuoden 2019 yhteinen puheenaihe nostettava esiin,  se olisi kysymys siitä, mitä maapallolle on tapahtumassa. Tätä alleviivasivat koululaisten ilmastolakko maaliskuussa yli 120 maassa ja 15-vuotiaana lakkoliikkeen aloittaneen Greta Thunbergin Nobel-rauhanpalkintoehdokkuus. Suomen eduskuntavaalejakin seuratessa monille taisi tulla viimeistään selväksi, mikä on hiilinielu. Teemaan sopii kaksi hienoa suomalaista romaania, Emmi Itärannan Teemestarin kirja vuodelta 2012 sekä Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa ( blogikirjoitukseen ) jo vuodelta 2005. Nämä romaanit olivat luvussa nyt sopivasti peräkkäin ja ne pystyi jopa liittämään osaksi samaa tarinaa. Emmi Itärannan esikoisteos Teemestarin kirja sijoittuu aikaan jonkin suuren katastrofin jälkeen ja se yllättää jo alussa. Ollaan Suomen Lapissa tunturimaisemissa, mutta maailma on muuttunut toiseksi. On hiekkaista, kuumaa ja kuivaa. Nimet tuntuvat yhtä aikaa suomalaisilta ja japanilaisilta. Noria Kait

Millainen on äiti, joka ilman epäröintiä määrää lapselleen ensimmäiseksi lääkkeeksi kaljan? Näin kysyy kirjallisuudentutkija Päivi Koivisto , joka on tutkinut Pirkko Saision tuotantoa ja myös kirjoittanut esipuheen Betoniyö -romaaniin. Tämä Simon ja Ilkan äiti on romaanissa sivuosassa mutta edustaa hiljaisesti maailmanmenoa. Äidin ja kahden pojan yksikkö asuu jossain Helsingin betonilähiössä, ja on painostavan kuuma kesäpäivä. Betonitalon asunnossa on ahdasta, kosteaa, tupakansavuista, krapulanhikistä. Ikkunasta näkyy kymmenen vastaavaa betonitaloa, ellei ota laskuihin kolmea puolivalmista. Asunnosta näki 263 ikkunaa. Asiat ovat muutenkin ahtaasti. Simo on murrosiässä murtautumassa ulos omasta mielestään ja yrittää ymmärtää maailmaa vaikka sanoja ei oikein tunnu olevan. Ilkka jo isompi mutta sekaantunut rikoksiin ja odottelemassa vankilaan lähtöä. Äiti valehtelee naapureille olevansa matkoilla ja pitää verhoja kiinni. Tässä kirjassa ei kuunnella toista, eipä puhut