Kirjakontti

Miten Albert Camus 'n klassikon päähenkilö Meursault ja suomalainen rikosdraamajulkimo Anneli Auer linkittyvät toisiinsa? Eivätpä yleensä mitenkään, mutta tässä blogikirjoituksessa se tapahtuu. Yhtä tahattomasti kuin Sivullisen päähenkilö Meursault ampuu algerialaisella rannalla tuntemattoman arabin, tulin lukeneeksi Sivullisen osittain samaa tahtia Anneli Auerin Murhalesken muistelmia -teoksen kanssa. Ensimmäisen viivytellen pokkarina, toisen kuulokkeista puhelinsovelluksesta. Näin kaksi tarinaa pääsivät kietoutumaan odottamattomasti yhteen. Albert Camus 'n Sivullinen on ohuudestaan huolimatta järkälemäinen. Se on kirjoitettu toisen maailmansodan aikaan, ja sen jälkeen siitä on sanottu rahtilaivallinen asioita. Tiivistettynä: kun ei tunne kuuluvansa oikein mihinkään, mikään ei liikuta, objektiiviset arvot murtuvat, maailma on absurdi, asiat ovat samantekeviä, on niin irrallista, että sitä on oman elämänsä sivuhenkilö. Teos on filosofinen, eksistentialismin klassikko

" Anna-Maria Eilitän keimailevan kepeä ja viipyilevän pehmeä valse triste ei taluta tuonelaan, vaan johdattelee arvostamaan elämää ", tiivistää arvostelussaan Heidi Lakkala Lapin Kansassa. Juuri näin, arvostamaan elämää.  Anna-Maria Eilitän esikoisromaanissa Kun olen poissa on kiinnostava idea ja alkuasetelma. Helsinkiläinen keski-ikäinen nainen, äidinkielenopettaja, jää auton alle suojatiellä, ja hän jää jumiin välitilaan. Ilona seurailee ruumishuoneen tapahtumia, elää mukana hautajaiset, näkee perheen surutyön ja kuinka se tasoittuu uudenlaiseen arkeen.  Ilonalla on, mitä kaivata: Elämä tuntuu olleen ehjää ja avioliitto ja lapset rakastavia ja rakastettavia, näkymäkin oli ollut koti-ikkunasta merelle. Kaipaillaan Helsingin kauniita paikkoja, lasillisia hyvän musiikin äärellä. Ei kovin särökästä, vaikkakin muutama lähipiirin salaisuus paljastuu tapahtumien edetessä. Kuuntelin Kun olen poissa -romaania lähinnä kävellessä ja juostessa. Tai oikeastaan vähe

Oma isäni oli tänään sitä mieltä, että on vuosi 1919. Muutamaa päivää aiemmin hän oli ihmetellyt, miksi bensa-automaatteja on menty kesän aikana muuttamaan, kun ei tankkaus onnistu vanhaan malliin. Puolison menetys oli painanut monta vuotta, ja nyt yhä sureva tuntuu murenevan yhtäkkiä käsiin. Selja Ahavan esikoisromaani Eksyneen muistikirja tuli luettua loppuun juuri tähän kohtaan sattumalta. Eksyneen muistikirjassa Annan muistikuvat eri elämänvaiheista ovat alkaneet irtoilla paikoiltaan, ne leijuvat lomittain. Annaa kuvataan eri ajoissa ja paikoissa, ja haperoituvaa maailmaa auttavat pitämään koossa luetteloiden kirjoittelu esineistä, joita Anna ympärillään näkee. Haperoilla hetkillä Annan tekee mieli lähteä kävelemään. Eräässä kohtauksessa Englannissa Anna on hereillä makuuhuoneessa, kun vuoteessa nukkuva mies herää ja ihmettelee, miksi Anna seisoo sängyn vierellä saniainen kädessään eikä tule nukkumaan. Anna säikähtää sekä saniaista että sitä, ettei tunnista miestä. Sen s

Lepakkomies -dekkarissa tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka. Kyllähän tässä kirjassa murhaajan paljastumista odottaa, mutta se ei ole se juttu. Jo Nesbø onnistuu antamaan vähän sitä sun tätä kivaa lukijalle: nojatuolimatkaa, kurkkausluukkua Australian ja aboriginaalien kulttuuriin ja perimäkertomuksiin. Eikä voi jättää listasta pikkumaailmojen esittelyä, kuten nyrkkeilyä, sirkusta ja laskovarjohyppyä, jotka oli upotettu rusinoiksi dekkariin. Jo Nesbø kirjoitti esikoisromaaninsa Lepakkomies otettuaan vapaata ekonomihommista pörssimeklarina. Alun perin hänen piti kirjoittaa bändinsä muisteloteos, mutta sen sijaan syntyikin Lepakkomiehen käsikirjoitus. Tämä tapahtui Australian-reissulla. Nesbø on kertonut olleensa niin pahassa jetlagissa saavuttuaan Sydneyyn, ettei pystynyt nukkumaan, joten hän alkoi kirjoittaa hotellihuoneessa - Harry Holesta, joka saapuu Sydneyyn ja kirjautuu samaan hotellihuoneeseen kuin Nesbø. Nesbø reissasi Australiassa hyvän pätkän mutta käytännössä kirjoitti

" Niukkasanaisesti kirjoitettu, täynnä käänteitä ja äkillistä väkivaltaa, kyseessä on kokonaan uuden lajityypin synty: tämä on dystopiadekkari ", luonnehti arvostelussaan The Sunday Telegraph . Financial Times jatkaa: " Tuomaisen karu tyyli sopii synkkään aiheeseen ja nostaa esiin vakavan kysymyksen: kuinka löydämme toivoa kun laki ja järjestys pettävät? ". Antti Tuomaisen dekkari Parantaja (2010) on käännetty yli 20 kielelle ja sen lopussa onkin pitkästi lainauksia maailmalla annetuista myönteisistä arvioista. Parantaja on päässyt siis käännetyimpien suomalaiskirjojen kunnioitettavaan joukkoon. Parantaja tapahtuu lähitulevaisuuden Helsingissä. Suuren osan vuodesta sataa vettä. Merenpinta on noussut ja niellyt Helsingin tunnetut rantakadut. Ikänsä Helsingissä asuneena Antti Tuomainen on ottanut paljon irti Helsingin tuhoskenaariosta: Jätkäsaari, Kalasatama, Ruoholahti, Herttoniemenranta ja Marjaniemi ovat toistuvasti jääneet veden alle. Metrotunneleita

Taivaalta tippuvat asiat (2015) on älykäs mutta sielukas kirja. Hienosti kirjoitettu, hyvin ajateltu. Kukapa ei olisi miettinyt sattuman merkitystä. Miksi joku sairastuu, miksi joku kuolee, miksi joku toinen porskuttaa onnessaan. Maailma on pelottava. Maailma on mahtava. Taivaalta tippuvat asiat -kirjan alussa perheen äiti yllättäen kuolee, kun hän jää kotipihassa lentokoneesta pudonneen jääkimpaleen alle. On myös salamaniskuja, lottovoitto ja toinenkin sekä monia muita kummallisia sattumuksia, joita maailmassa on todistetusti tapahtunut. Taivaalta on tosiaan satanut myös sammakoita . Erikoista on se, että kun Selja Ahava oli kirjoittanut Taivaalta tippuvat asiat -romaania, hän koki saman kuin romaanihahmonsa: jotain putosi yllättäen. Eräänä päivänä Ahavan aviomies ilmoitti haluavansa muuttaa itsensä naiseksi. Tuosta vain. Siitä syntyi seuraavaksi omakohtainen Ennen kuin mieheni katoaa -romaani, josta lisää täällä . Ennen kaikkea Taivaalta tippuvat asiat pitää lukea, jo

Eurooppalaiset unet (2016) teki vaikutuksen. Aluksi kuuntelu takkusi ja ehdin jo siirtyä pitämään taukoa muiden romaanien pariin. Itsellä kun saattaa olla monta romaania kesken kuuntelun tai luvun. On toimivaa, että voi tempaista kuulokkeisiin tai näytölle aina tilanteeseen ja tunnelmaan parhaiten sopivan kirjan. Välissä ehdin muun muassa kuunnella samalta kirjoittajalta, Emma Puikkoselta, tuoreemman romaanin Lupaus, jonka luku ja kuuntelu takkusi ( blogikirjoitukseen ). Piti pohtia, eikö Puikkosen Emma vain ole minun kirjoittajani. Eurooppalaisille unille tuli annettua uusi mahdollisuus, ja se kannatti. Kun romaani pääsi vauhtiin, se piteli otteessaan loppuun saakka. Eurooppalaiset unet -romaania on luonnehdittu episodiromaaniksi. Kertomukset eri puolilta Eurooppaa eri ajanjaksoina muodostavat kokonaisuuden. Yhdeksän eurooppalaisen ihmisen elämät ja unelmat linkittyvät erikoisilla tavoilla toisiinsa. Kirjan tarina onkin enemmän kuin pikkutarinat yhteensä. Tähän muotoon Puikko

Mitä minä voin tehdä ja voinko enää luvata lapsilleni suojelevani heitä? Vaikka Emma Puikkosen Lupaus ei oikein puraissut, kirja on ajankohtaisen äärellä. Ollaan jossain lähitulevaisuudessa, Grönlanti sulaa ja ilmastokriisi alkaa konkretisoitua jokaisen arjessa. Maat eivät enää välttämättä myy ruokaa ulos omasta maasta. Ahvenanmaalta on loppunut pohjavesi. Punkkikanta on kasvanut, pölyttäjät hävinneet. Puhutaan jo ilmastopakolaisista. Nämä teemat ovat Lupaus -romaanissa taustalla läsnä. Eniten saa tilaa päähenkilöäidin, Rinnan, kasvava ahdistus. Mitä isommaksi tytär Saana kasvaa, sitä puristavammaksi paine tulevaisuudesta paisuu. Lupaus päätyi lukulistalle ilmastoteemansa vuoksi. Heinäkuun ilmastoaiheisessa kirjatriossa olivat mukana Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa ( blogikirjoitukseen ), Emmi Itärannan Teemestarin kirja ( blogikirjoitukseen ) ja nyt tuoreimpana Emma Puikkosen Lupaus . Aiheeltaan ja ajankohtaisuudeltaan Lupaus oli lupaava, mutta luku/kuuntelukokemuksena L

Vaikka Sarasvatin hiekkaa (2005) on 15 vuotta vanha kirja, se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Lisää jännää – tai huolta – tuo se, että Risto Isomäen romaanin tapahtumat sijoittuvat näihin päiviin, vuoden 2020 tietämille ja epilogi vuoteen 2026. Ja juuri nyt näemme yhä enemmän kuvia ja videoita siitä, kuinka Grönlanti sulaa. Pääsin yllättymään siitä, kuinka kiinnostava ja vaihtoehtoisia ajatuskulmia herättävä Sarasvatin hiekkaa oli. Romaani on etenevä, helppolukuinen ja trillerimäinen mutta Isomäki on onnistunut upottamaan tiedonsärvintä rivin jos toisenkin väliin – välillä myös kovin silmiinpistävästi dialogeihin istutettuna, mikä syö realistisuuden tuntua. Mutta hällä väliä siitä. Isomäki kehittelee mielenkiintoista teoriaa siitä, kuinka megatsunamit voisivat pyyhkiä alleen suuria osia maapallon maa-alueista. Päähenkilöt ovat syvämerentutkija Sergei, intialainen meriarkeologi Amrita sekä suomalainen tutkija Kari. Jokainen tutkija tuo oman palasensa peliin niin meren syvänteistä