Kirjakontti

Ensin oli mietittävä, pystyisikö kuuntelemaan uutta keskitysleiritarinaa, Auschwitzin tatuoijaa . Tarinoita holokaustista on paljon, ja ne ovat surullisia ja kauhistuttavia.  Karvaimpia kuvauksia ovat olleet Mila 18 ja Exodus. Itsekin juutalainen Leon Uris kirjoitti teokset 10 - 15 vuoden sisällä toisen maailmansodan päättymisestä ja se näkyy sivuilta. Ne jättävät kipeät mielikuvat Varsovan geton saalistuksista ja keskitysleirin teoista, joille ei löydy edes tarpeeksi syvää sanaa. ( Mila 18 ja Exodus Kirjasammon sivuilla.) Toisaalta, joudun miettimään, jos kerran olen ihminen, miksi en kantaisi näitä muistoja sisälläni, yhdessä uhrien jälkeläisten kanssa. Onhan kyseessä koko ihmiskunnan historian suurimmista haavoista ja suruista. Miksi kipu ei kuuluisi siis myös minulle. Käydessäni Jerusalemissa Vainojen museossa, Yad Vashemissa , nuo kuullut, nähdyt ja luetut kertomukset realisoituivat niin, että oli vaikea pitää itsensä koossa. Yad Vashemissa on muun muassa datapankk

Kätilö on niitä kirjoja, jotka ovat jääneet elämään. Romaanin (julkaistu 2011) elämänkaari on saanut nostetta Kätilö-elokuvasta (2015) ja yhä lisääntyvistä käännöksistä. Itse menin näkemään Antti Jokisen elokuvan ensin, eikä se oikein päässyt puhuttelemaan, joten kirjakin jäi lukematta. Katja Ketulta olin lukenut aikoinaan ainoastaan ronskin novellikokoelman Piippuhylly , minkä hurja ja lotiseva tyyli myös pidätteli etäällä Kätilöstä. Kuinka ollakaan, jälleen puhelimen kirjasovellus yllytti ja romaani jäi haaviin, kun lenkeille piti etsiä vetävää kuunneltavaa. Ja sitähän Kätilö oli. Eipä tehnyt edes mieli kesken jättää. Ronskihan tämäkin oli, mutta arvostin kirjaan tehtyä taustatyötä, kansansanastoa, ilmeistä rakkautta suomen kieleen sekä nyanssipitoista sota-ajankuvausta ja Jäämeren tunnelmaa. Katja Kettu on sanonut, että kun hän muutti aikoinaan Rovaniemeltä etelään, hän oli järkyttynyt, ettei ihmisillä tuntunut olevan mitään hajua siitä, että puoli Suomea oli poltettu sod

Kun suomalainen huumekuriiri pääsi pois muutama vuosi sitten Venäjän vankileireiltä, moni kannusti, että hänen pitäisi kirjoittaa kokemuksista kirja. Tässä se nyt sitten on, Vankina Venäjällä . Kuuntelin teoksen äänikirjana, ja kuunneltavaksi se soveltui erinomaisesti. Tositarina etenee aikajärjestyksessä jyskyttäen ja vakaasti eteenpäin kuin vankijuna. Johtuuko sitten päähenkilön - kokeneen vankilakundin - suorasukaisuudesta vai kirjoittajan, Ilkka Kariston , toimittajataustasta, mutta koko kirjan tyyli on looginen ja toteava, tosiasioihin perustuva ja ulkokohtaisen journalismimainen. Ja sehän sopii selkeyttä vaativalle äänikirjalle hyvin. Kirjassa Jan Salo -nimellä esiintyvä huumerikollinen jää kiinni Venäjän tullissa yrittäessään salakuljettaa Suomeen heroiinia. Salo oli tehnyt saman lukuisia kertoja, mutta tuolla kertaa tullissa oli valmiiksi vastassa FSB:n miehiä eli Venäjän turvallisuuspalvelu. Se tiesi huonoa. Kätketyt huumeetkin löytyivät, kun Salo kuljetettiin sairaa

Joel Haahtelalta oli tullut luettua pari - kolme teosta aiemmin, mutta nyt koitti esikoisen vuoro. On kiinnostavaa lukea kirjailijan esikoisromaani: tällä teoksella kaikki on lähtenyt liikkeelle, näin hän on kirjoittamisensa hahmottanut, noin asetellut lauseet, tällaisen tarinan alustanut, muovannut ja litistellyt ja polttanut muotoonsa ja sillä ylittänyt julkaisukynnyksen. Joel Haahtela on ollut noin 26-vuotias, kun on saanut julkaistua esikoisteoksensa Kaksi kertaa kadonnut . Käsittääkseni teos on tullut uunista ulos, kun hän on valmistunut yliopistosta ja samassa taitteessa aloittanut työnsä lääkärinä. Siitä sitten alkoi putki, josta hän on syössyt tasaisesti ulos päivätyön ohessa 11 romaania. Moni yrittää kirjoitella vuosia mutta päätyy lähinnä tuhertelemaan, joten on sanottava, että hieno suoritus Haahtelalta. Merkille pantavaa on, että Joel Haahtela on löytänyt tyylinsä näköjään jo Kaksi kertaa kadonnut -romaanissa. Teksti on jo riisuttua, kuorittuina esiin vain lauseid

Pirkko Saisio aloittaa mistä aloittaa ja lopettaa mihin lopettaa. Epäröintejä ei rakennu juonelle eikä oikein tietylle tarinallekaan. Asiat vain tulevat tekstiin ja sitten menevät. Mutta sekava teos ei ole. Kannattelevin voima on Kirjailija, joka kertoo tekstiä, tosin kohta teksti alkaa kertoa myös itse Kirjailijasta. Tekstillä on siis kai monta kertojaa ja teksti kommentoi itse itseään ja väittelee välillä itse itsensä kanssa. Kun kertoja kertoo tietyistä hahmoista ja tapahtumista, kertoja alkaa epäröidä ja muuttaakin mieltään, monta kertaa.  Kuten: " Nyt tarvitsen tarinaan näkökulmahenkilön ", kertoja toteaa. "M ies, komea. Ei missään tapauksessa komea ." Sitten kertoja asettelee sivulle muitakin hahmoja ja kommentoi, kuka so pii rooliin parhaiten. " Tarina alkaa. Oho. Ei alkanutkaan ". Kun hahmot löytyvät, alkaa asettelu, mutta kertoja jää epävarmaksi. " En päätä mistään mitään. Katsotaan mitä tapahtuu. " (Koska kuuntelin tekstin, en tiedä

Minkähänlainen on kirja, joka on ollut Suomen myydyimpiä pokkareita kymmenen vuotta? Pianhan se selviäisi, mietin, kun laitoin Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjan   kuulokkeista tulvimaan.   Oli perjantaipäivä. Töiden jälkeen napit korviin: ajelin autoa, kävin salilla, tein ruokaostokset, tein lihapullataikinan, siivoilin keittiötä, kuorin perunat, paistoin pyörykät, tein perunamuusin, syötin perheen. Kun nopeus oli 1,5-kertainen, koko päiväkirja oli kuunneltu tuossa neljässä ja puolessa tunnissa. Oli sellainen olo, että koko tuon iltapäivän ja illan auton takapenkilläni ja keittiön pöydän ääressä oli istunut yksi äänekäs juopporemmi. Sen jorinaa, pullojen sihauttelua, korkkien narauttelua ja yltyvää remakkaa olin saanut kuunnella, kunnes porukka yrittäisi kadota jonnekin kulmaräkäkapakkaan. Eikä tarvitse Juhan, Kristianin ja Mikaelin heti takaisin tullakaan. Päiväkirjan kirjoittaja Juha Berg on jotakuinkin kolmekymppinen, mutta jonkinlaiseen teiniränniin tämän jutuissa on j

Kadonneen lapsen tarina päättää Napoli-sarjan. Elena kirjoittaa, kasvattaa siinä ohessa tyttäriään minkä pystyy sekä tekee suuren päätöksen ja muuttaa takaisin Napoliin. Vanhassa kotikaupungissa hän on lähellä perhettä ja elämänpituista ystäväänsä Lilaa, mutta asiat tuppaavat jälleen menemään monimutkaisiksi. Kuten Elena-kertoja pohtii, asiat eivät mene selkeästi ja kauniisti kuin kirjoissa. Sekä Lilan että Elenan elämään tulee yllätys samaan aikaan, ja se lähentää ystävyksiä jälleen niin, että ainakin hetken kaikki on kuin lapsuudessa. Elena Ferrante on sanonut harvinaisessa The Paris Reviewin haastattelussa, että Napoli-sarjan tarina on paljon Elenan ja Lilan eroavaisuuden varassa. " Elena on äärimmäisen kurinalainen ja tavoittelee aina seuraavia älyllistä etappiaan. Hän liittoutuu intensiivisesti maailman sääntöjen kanssa. Vastavoimana on Lila, jonka Elena kuvaa kirjassa jäävän taakse. Elenalle on tärkeää, että hän on saanut etäisyyttä Lilaan. Mutta kuitenkin yhä uu

Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmannessa osassa Elena ja Lila kulkevat yhä enemmän eri suuntiin. Lila tekee raskasta työtä tehtaassa haavoittuneilla käsillään. Elena on julkaissut esikoisteoksensa, ja häntä ylistetään älykköpiireissä. Vaikka roolien railo on leventynyt ystävysten välillä, molemmat ovat silti myös aikuisia naisia, äitejä, puolisoita ja oman polkunsa etsijöitä. Ennen kaikkea Napoli-sarjan kolmannessa osassa on läsnä näkyvästi kolmas päähenkilö: maailma ystävysten ympärillä. Kun lapsuuden korttelissa Elena ja Lila saivat todistaa väkivaltaisia kahinoita ja riitoja, jopa murhia, nyt väkivaltaa on kaikkialla ympärillä, muuallakin kuin Napolissa, ei vain rääväsuisessa kotikorttelissa. Italia kärsi 1970-luvulla erityisesti äärivasemmistolaisesta ja -oikeistolaisesta terrorismista. Jo Napoli-sarjan ensimmäisessä osassa lapsille kävi selväksi, että oli kommunisteja ja fasisteja, ja he eivät pitäneet toisistaan. Nyt kolmannessa osassa tutut hahmot ovat kasvaneet

Elena Ferranten Napoli-sarjan toisessa osassa Uuden nimen tarina ystävykset Elena ja Lila kypsyvät nuoriksi aikuisiksi. Lila on nyt rouva Stefano Carracci , vaikka 16-vuotiaana avioituneena hän joutuu nopeasti liian isoon rooliin. Älykkyytensä ja luovuutensa ansiosta hänestä tulee silti ideoiva ja energinen voimanpesä Carracin perheen kauppaketjussa.  Avoauto, kennedymäisen tyylikkäät vaatteet ja filmitähden olemus ei ole kuitenkaan kaikki, vaan Lila alkaa kokea aikuiselämän ja avioliiton synkkiä puolia. Romaani ottaa kantaa muun muassa korttelissa hyväksyttyyn perheväkivaltaan, jota yhteisö ei ole huomaavinaan, vaikka kaikki ymmärtäisivät, mitä on tapahtunut. Tuon ajan Italiassa, ainakin tässä korttelissa, saatettiin olla sitä mieltä, että vaimo tarvitsi ojennusta. Lyödessään mies siis tekee, kuten miehen kuuluu. Elena sopeutuu 1960-luvun Italian opiskelijamaailmaan ja yrittää oppia ulos kotikorttelin murteesta, tavoista ja ajattelusta. Kun puhuu yleiskielellä, tuntee