Elena Ferrante: Kadonneen lapsen tarina, Napoli-sarja 4 (äänikirja)

Kadonneen lapsen tarina päättää Napoli-sarjan. Elena kirjoittaa, kasvattaa siinä ohessa tyttäriään minkä pystyy sekä tekee suuren päätöksen ja muuttaa takaisin Napoliin. Vanhassa kotikaupungissa hän on lähellä perhettä ja elämänpituista ystäväänsä Lilaa, mutta asiat tuppaavat jälleen menemään monimutkaisiksi. Kuten Elena-kertoja pohtii, asiat eivät mene selkeästi ja kauniisti kuin kirjoissa.

Sekä Lilan että Elenan elämään tulee yllätys samaan aikaan, ja se lähentää ystävyksiä jälleen niin, että ainakin hetken kaikki on kuin lapsuudessa.

Elena Ferrante on sanonut harvinaisessa The Paris Reviewin haastattelussa, että Napoli-sarjan tarina on paljon Elenan ja Lilan eroavaisuuden varassa. "Elena on äärimmäisen kurinalainen ja tavoittelee aina seuraavia älyllistä etappiaan. Hän liittoutuu intensiivisesti maailman sääntöjen kanssa. Vastavoimana on Lila, jonka Elena kuvaa kirjassa jäävän taakse. Elenalle on tärkeää, että hän on saanut etäisyyttä Lilaan. Mutta kuitenkin yhä uudestaan Lila ilmestyy aina jostakin, ollen aktiivisempi ja jopa raivokkaasti osallistuvampi. Lopulta Lila todella vetäytyy ja jättää kentän ystävälleen. Se, mitä voisi kutsua eroavaisuudeksi, on luontaista värähtelyä kahden hahmon välillä ja Elenan tarinan sisässä. Jos tuota värähtelyä ei olisi, he olisivat vain toistensa kaksoisolentoja. Siksi lukijat voivat identifioitua molempiin naisiin."

Ihmissuhteita myös kariutuu ja lapsiakin katoaa. Isot, epäloogiset käänteet ovat juuri Ferranten tarinankerrontaa, ja se osaltaan tekee luetusta elämänmakuista. 

Vaikka romaanissa on tapahtumia ja käänteitä, jää silti tunne, että teos on yksi pitkä piste. Romaani keräilee aiemmissa kirjoissa esitellyt langanpätkät ja sitoo nyt ne yhteen, sulkee ympyrät, vastaa moniin kysymyksiin ja pikakelaa Elenan ja Lilan elämän viimeiset 30 vuotta muutamaan sataan sivuun. Monen kanssa jätetään jäähyväisiä: aina kiukkuisen ja vaativan äidin suhde Elenaan muuttuu loppuvuosina. Useat tutut nimet harmaantuvat, lihovat ja etääntyvät tai sitten kuolevat.

Lopetukset ovat vaikeita. Varsinkin koko elämän pituisen kirjasarjan lopetus on vaikeaa. Kun on kehitellyt jännitteitä ja juonenkäänteitä kaikissa edellisissä kirjoissa, jossain kohtaa on alettava kaarrella loppuun. Jännitteet raukeavat, ilma tyhjenee, asiat pitää vain jaksaa kertomalla kertoa vaikka vähän tiivistetysti. Samaan aikaan kun kuuntelin Kadonneen lapsen tarinaa, television puolella maailman katsotuin tv-sarja Game of Thrones pyöri viimeistä kauttaan HBO:lla. Seurasin uteliaisuudesta jonkin verran katsojien kommentteja ja arvosteluja, ja sama lopettamisen haikeus ja vaikeus näkyy sielläkin. Kun jännitteitä on ladattu vuositolkulla, saa olla taitava, että saa pidettyä jännitteet kasassa loppuun saakka ja laukaistua ne tyylikkäästi niin, ettei synny vaikutelmaa läpijuoksusta ja pakollisten loppuratkaisujen pikakuvauksesta. Monissa kommenteissa on ollut nähtävissä ihmettelyä ja pettymystäkin. Noita kommentteja en voinut olla miettimättä, kun kuulostelin omia tunteita Napoli-sarjan kanssa.

Napoli-sarjan kuuntelin eniten siitä syystä, että Ferranten kirjoista on siinnyt maailmanlaajuinen ilmiö ja huuma. Hänen todentuntuinen tyylinsä on helppoa ja palkitsevaa seurata. Suuria tunne-elämyksiä tai tunnesidettä ei syntynyt, mutta on myönnettävä, että tuntuu, kuin tuntisin Elenan ja Lilan. Siksi on outoa päättää kirjan viimeiset sivut, ikään kuin painaa luuri viimeisen kerran kiinni tietäen, ettei kuule heistä enää.

Lähinnä jonkinlaista oivallusta oli lopussa esiin noussut ajatus siitä, että elämän värit ja vuolaus olivat Elenan tarinassa runsaimmillaan lapsuudessa ja nuoruudessa. Tuolloin solmitut ihmissuhteetkin kantoivat läpi elämän: korttelin pojat olivat lojaaleja toisilleen sekä korttelin tytöille koko aikuisuuden ajan. Tuolloin syntyneet rakkaudet kytivät suurimmalla liekillä. Aikuisuus ja vanhuus taas asettuivat ajaksi, jolloin kaikki oli ohikiitävämpää, kuivempaa, kovempaa ja katkerampaa. Monella meistä voi olla samoin: lapsuus ja nuoruus ovat kipuineen ja kauhuineenkin se aika, jolloin päivät olivat pitkiä, tunnit värikkäitä ja väriseviä ja maailma maistui, tuoksui, poltti ja leimusi todesti ja raikkaasti. Paisuva elämä oli siinä sormenpäissä ja kuolema itsestä vielä kaukana.

Linan ja Elenan tarina ja ystävyys jää yhtä sumuiseen loppuun kuin Tuulen viemää. Auki jää, mihin Lila katoaa. Elena tarvitsee itsekkäästi Lilaansa loppuun saakka, jotta hänellä olisi jotain mihin heijastua, ja kun hän ei ole siinä, kirjailija kirjoittaa hänet paperille pysyväksi. Ehkäpä jostain sellaisesta ovat nämäkin romaanit syntyneet.

Ferrante, Elena: Kadonneen lapsen tarina, Kypsyys-Vanhuus

WSOY 2018

Alkuperäisteos: Storia della bambina perduta 2014

Alkuperäisteoksen kieli: Italia

Suomentaja: Helinä Kangas

Formaatti: Äänikirja

Äänikirjan kertoja: Erja Manto

Lähteet

The Paris Reviewin haastattelu