Ilkka Karisto, Jan Salo: Vankina Venäjällä. Suomalaisen huumekuriirin uskomaton tarina. (äänikirja)
Kun suomalainen huumekuriiri pääsi pois muutama vuosi sitten Venäjän vankileireiltä, moni kannusti, että hänen pitäisi kirjoittaa kokemuksista kirja. Tässä se nyt sitten on, Vankina Venäjällä.
Kuuntelin teoksen äänikirjana, ja kuunneltavaksi se soveltui erinomaisesti. Tositarina etenee aikajärjestyksessä jyskyttäen ja vakaasti eteenpäin kuin vankijuna. Johtuuko sitten päähenkilön - kokeneen vankilakundin - suorasukaisuudesta vai kirjoittajan, Ilkka Kariston, toimittajataustasta, mutta koko kirjan tyyli on looginen ja toteava, tosiasioihin perustuva ja ulkokohtaisen journalismimainen. Ja sehän sopii selkeyttä vaativalle äänikirjalle hyvin.
Kirjassa Jan Salo -nimellä esiintyvä huumerikollinen jää kiinni Venäjän tullissa yrittäessään salakuljettaa Suomeen heroiinia. Salo oli tehnyt saman lukuisia kertoja, mutta tuolla kertaa tullissa oli valmiiksi vastassa FSB:n miehiä eli Venäjän turvallisuuspalvelu. Se tiesi huonoa. Kätketyt huumeetkin löytyivät, kun Salo kuljetettiin sairaalaan röntgeniin. Viranomaisilta tämä oli niin harkittua touhua, että Salolla oli syytä epäillä, että hänet oli ilmiannettu.
Jan Salo viedään ensin poliisivankilan selleihin, sieltä Viipuriin vankilan tutkintavankeuteen ja sieltä vankileirille Uralin lähettyville, Komin tasavaltaan.
Sellikaverit eivät ole uskoa, että Salo on suomalainen ja laitettu lusimaan heidän kanssaan. Hän saakin pian paganjalan eli vankinimen Finn (Suomalainen). Tuolla nimellä hänet tunnettiin runsaat kolme vuotta siihen saakka, että hänet kuljetettiin vihdoin Pulkovon kansainväliselle lentokentälle ja siitä Suomeen.
Kun samassa lauseessa mainitaan Venäjä ja vankilat, väistämättä odottaa ronskia kauhukertomusta. Yllättävintä oli, miten vähäisin tunteenpurkauksin Salo käsittelee Venäjän vankeusaikaa. Kyllähän kirjassa tuodaan esiin kuvottavat hajut, hiiret, luteet, ruoanruikku, kovat sängyt, väkivalta ja eri vankien hierarkiat. Silti jää olo, että tästä kirjasta ei ole haluttukaan tehdä valitusvirttä. Vankiloissa 34-vuotias Salo oli istunut jo entuudestaan yli kolmasosan elämästään ja hän tuo useaan otteeseen esiin, kuinka vankilassa ei saa olla turisti. Pitää tietää pelisäännöt, niillä pärjää.
”Pitää osata lusia niin kuin miehen pitää”, Salo sanoo.
Kirja tuntuu kaiken kaikkiaan jopa sankarilliselta selviytyjätarinalta, jonka varmaan tulisi lukemaan moni vanha sellikaverikin. Että ei tässä itkemään julkisesti ruveta.
Jan Salo on selvästi sosiaalinen tyyppi, ja hän kokoaa nopeasti verkoston, missä vankilassa milloin onkaan. Hän alkaa opiskella tavoitteellisesti venäjän kieltä, luo kontakteja ja hakeutuu niihin porukoihin, joissa juttu lentää. Kaverille ollaan lojaali. Vaikka vaihtoehtona saattoi joskus olla paikka kahden hengen rauhallisessa sellissä, Salo valitsi aina mieluummin sellin, jossa oli paljon porukkaa.
Onkin hämmästyttävää jälleen todeta, että sosiaalisilla taidoilla pärjää olosuhteissa kuin olosuhteissa. Oli kyse sitten työelämästä tai venäläisestä vankileiristä.
Salo omaksuu mukisematta vankileirin hierarkian, jota pidetään yllä ehdottomilla säännöillä. Alimpaan kastiin kuuluvat ainakin seksuaalirikolliset ja entiset poliisit. Alennetut olivat muille näkymättömiä, eikä heille saanut puhua, jollei itsekin halunnut alennetuksi. Alennettuja sai komentaa siivoamaan milloin mitäkin, ja heidän oli toteltava. Mutta muuten he olivat muille ilmaa.
Aikamoinen maailma pienoiskoossa kaikkine vääristymisineen vankileiri on.
Kirjassa oli paljon kiinnostavia yksityiskohtia, joista hauskimpia oli Salon sellikissa ja tapa, jossa Salo sitä koulutti. Tarkalla korvalla tuli kuunneltua juttua myös tiedonvaihdosta sellistä toiseen, mustanpörssin kaupasta sekä Venäjän ammattirikollisten vallasta. Ilkka Karisto on upottanut kirjaan taustatietoa Venäjän vankileireistä ja niiden historiasta, mikä sekin oli hyvää tietoa.
WSOY 2018
Formaatti: Äänikirja
Äänikirjan kertoja: Toni Kamula
Blogin kuva: Peter H, Pixabay
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista