Harry Salmenniemi - Uraanilamppu ja muita novelleja

Kuva: Kustannusosakeyhtiö Siltala

Massat pilaavat aina hyvän anarkismin alkaessaan imeä ideaa kohti keskialuetta. Voisi siis ajatella, että yleinen hyväksyntähyminä liian suurelta joukolta uhkaa jopa tuhria koko Salmenniemen missioretken. Toivotaan siis Salmenniemelle myös sopiva määrä unohdusta ja ohitusta.

Kun Uraanilamppu ja muita novelleja julkaistiin alkuvuodesta 2017, ilmaantui esimerkiksi seuraavia otsikoita: 

”Uraanilamppu on ilmestys pimeyden keskellä – Harry Salmenniemi räjäyttää novelleista pölyt pois. Harry Salmenniemi on uudistanut runoutta, nyt hän tekee saman novellitaiteelle.” (Aamulehti 7.2.2017). 

”Harry Salmenniemen taidokas novellikokoelma on kevään kirjallinen tapaus. Rohkea kokeilija kuljeskelee kirjallisessa peilisalissa, tietoisena traditioista ja erilaisista metodeista.” (HS 26.2.2017)

” Uraanilamppu läpivalaisee Suomi-proosan” (Kiiltomato, Paavo Kässi, 25.4.2017). 

Muutamat lukemani arviot olivat pääsääntöisesti ylistäviä. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että nyt on tapahtunut jotain suurta. Luulisin, että Salmenniemi saattaa olla itse samaa mieltä. Ainakin Imagen haastattelussa 2015 Salmenniemi oli kärttyyntynyt siitä, että meillä julkaistaan tasalaatuista ja riskitöntä kirjallisuutta. Pitäisi sallia rohkeat kokeilut eikä pelätä epäonnistumisia. Salmenniemi toteaa: ”Mä ajattelen, että mun positio on tässä suhteessa kuitenkin, jos nyt voi sanoa, niin anarkistinen. Ei mua kiinnosta huolehtia kirjallisuutemme virallisista kysymyksistä. Sitten päästään nopeasti kirjallisuusvientiin ja voidaan setäillä ja täteillä kaikenlaisista asioista. Me tarvitaan järjestäytynyttä anarkismia.”

 

Massat pilaavat aina hyvän anarkismin alkaessaan imeä ideaa kohti keskialuetta. Voisi siis ajatella, että yleinen hyväksyntähyminä liian suurelta joukolta uhkaa jopa tuhria koko Salmenniemen missioretken.

Toivotaan siis Salmenniemelle myös sopiva määrä unohdusta ja ohitusta.

Nämä tiedot takaraivossa kääntelin ensin teosta käsissäni. Se on oranssi, ja siinä on 20 sanaa etu- ja takakansi yhteen laskettuna. Pidin virkistävänä yksinkertaista takakantta, jossa kerrotaan, että ”Lukijaa ei ole, hän on sulanut, koska tuijotti takkavideota liian läheltä liian kauan”. Jos lähdetään uudistamaan, kyllä se pitää aloittaa kustantamojen takakansiteksteistä. Niistä on tullut oma hyperbolantäyteinen tekstilajinsa, joka nostaa kierolla tavalla mieleen nekrologit. 

Uraanilampussa on 13 novellia. Novelleissa henkilöhahmot tai kertojat eivät ole tärkeimpiä ilmentymiä, vaan niitä tuntuivat olevan tekstien välittämä kokemus ja input, syöte, ajatuksille. Keinot olivat mitä olivat.

Kokeellisuus tulee esiin jo novellien rakenteessa. Novellissa Kaksi ihmistä kaupungissa osa novellista on kirjoitettu käsin. Kompleksissa käytetään kuvitusta Giovanni Battista Piranesilta. Novelleissa rikotaan myös sisältöjen rakenteita: joissakin novelleissa on käytetty erityisen suoraan lähteitä ja jopa suoraakin lainattua tekstiä.  

Piilodepressio-novellissa Salmenniemi käsittelee todellisen historiallisen henkilön, Kurt Walleniuksen tekstejä ja niistä ilmenevää piilodepressiota. Lähteenä ovat itse Walleniuksen tekstit mutta lähdeluettelon mukaan myös J.P. Roosin artikkeli masennuksesta, jossa tapaustutkimuksen kohteena on Jörn Donner. J.P. Roosin artikkeli löytyy viiden sekunnin vaivannäöllä verkosta. Roos käsittelee tekstissään Donnerin kirjallista tuotantoa. Vaikka kokonaiset virkkeet eivät ole samoja, novellista voi löytää ainakin joitakin miltei samanlaisia virkkeitä kuin Roosilla. Salmenniemen minä-kertoja myös kuvaa omia kokemuksiaan piilodepressiosta. Kysymys kuuluu, onko novelli tosissaan esseemäinen tietoteksti Roosin tapaan vai onko kyse sittenkin sarkasmista, jolloin teksti kritisoi psykologisen ajattelun sisäänpäinkääntyneisyyttä ja herkkää diagnoosiliipasinta. Wallenius eli kuitenkin sotien välissä, mikä lienee vaikuttanut ilmanalaan ja mielialaan. Ehkä tähän voisi viitata novellin minä-kertojan ilmaisu toisen kappaleen alussa: ”Lähes järkytyin huomatessani, ettei Walleniuksen omaelämäkerrallisessa tuotannossa ole oikeastaan lainkaan onnen tai hyvän olon kuvauksia”. Mitähän jos kokeilisikin lukea novellin nauraen läpi.

Sisällöllisesti mieleenpainuvia kokeiluja ovat Kertomus, Fantastinen salaatti ja Toiminta. Salaattinovelli on dialogi, jossa ihmetellään salaattia ja sen sisältöä. Novellin voi ajatella ottavan käsittelyyn fanaattisen ja elitistiseksi muuttuneen ruokahifistelyn mutta sen voi ajatella myös kysyvän, mistä oikeastaan ihmiset puhuvat toisilleen ja miten usein käymme tai käymmekö tallentamisenarvoisia dialogeja.

Toiminta-novellissa kertoja pakottaa lukijan ajan hidastumaan ja on miellyttävää oivaltaa lopulta, mistä toiminnasta on kyse. On hyvä, ettei tiedä kaikista novelleista liikaa ennen lukemista.

Kertomus-novelli kiehtoo, vaikka sisäänkäynti lukijalle on tehty hitaaksi ja ahtaaksi, oikeastaan sisälle ei edes pääse – käydä voi vain kynnyksellä haukkomassa happea, katsomassa vinkuvaa tuulta ja strobovaloja ja sieltä täältä kaikuvia väitteitä, kunnes katsoo paremmaksi laittaa oven kiinni. Kertojaäänet kimpoilevat eri suunnista, eikä lukija tiedä, kenen ajatuksia milloinkin kuvataan.  Joku novellin kertojista tuntuu tarkkailevan lukijaa ja välillä kommentoivan lukemista tai antavan siihen vihjeitä. Kertoja kommentoi myös tekstiä, kuten ”Kappalejakoja on harvassa; lukijan täytyy itse jäsentää elämyksensä”. 

Uskon novellin - siinä kuin koko teoksen - olevan herkkua tosi-kirjallisuuden-tuntijoille. Leikkauspintaa muuhun kirjallisuuteen on, mutta sen osannee tunnistaa vain paljon lukeva. Kertomuksessa Salmenniemi tuntuu merkanneen tiettyjä kohtia silloin tällöin toistuvalla virkkeellä ”Viittaus joko tunnistetaan tai sitä ei tunnisteta”.  

Kenties novellista voisi tehdä tasokartan, sillä veikkaan, että kirjoittaessa novelli ei ole ollut niin kaoottinen kuin lukijasta tuntuu. Haiskahtaa jopa siltä, että sekoitettu ja sekoittava novelli on tehty kurinalaisen systemaattisesti. Kuin siihen olisi pudotettu irrallisia lauseita vuoroin lyriikasta, vuoroin opasteksteistä, vuoroin mietiskelevistä, vanhoista kirjoituksista ja monesta muustakin tekstilajista.

Harry Salmenniemen kieli on täsmällistä ja selkeää. Välillä novellien virkkeet ovat hyvinkin lyriikanomaisia, varsinkin Kertomuksessa. Silti proosa on proosatekstiä ja helppolukuista ja helppolukuisuushan on hyvän tekstin ominaisuus. Tässäkin mielessä Uraanilamppua on ilahduttavaa lukea. Harkituista ja hiotuista virkkeistä voisi poimia monta näytettä, novellista kuin novellista. Tämä Kertomuksesta: ”Lukija saattaa ihmetellä, miksi näin synkkää maailmankuvaa kannattaa edes yrittää kuvata, kunnes ymmärtää että maailmankuva on hänessä itsessään, ei missään muualla.”

Salmenniemi, Harry: Uraanilamppu ja muita novelleja

Kustannusosakeyhtiö Siltala 2017
Formaatti: Painettu kirja