Tommi Melender - Onnellisuudesta: esseitä jotka johdattavat hyvään keskusteluun
Kirjailija-toimittaja Tommi Melender on esseisti ja esseiden puolesta puhuja, tosin tässä tapauksessa ilmaisu lienee liian laimea. Melender pitää kirjallisuutta käsittelevää Antiaikalainen-blogia, ja siitä voi löytää virkkeitä kuten ”Hyvän esseen lukeminen on parasta mitä tiedän. (Ehkä liioittelen hieman, mutta vain hieman.)” tai ”Parasta romaanin julkaisemisessa on se, että saa palata taas esseiden pariin”. Hän kertoo myös nähneensä unta esseistä: ”Luin Nuoresta Voimasta oikein nenäkkään artikkelin, jossa sanottiin että ’esseen on luovuttava esseemäisyydestä tai kuoltava’. Mutta sitten heräsin ja se olikin vain unta.”
Onnellisuudesta – Esseitä on Melenderin kolmas esseekokoelma. Kun tämän tason esseefanaatikko kirjoittaa esseekokoelman, ollaan yhdenlaisen elämän kiteytymän äärellä. Edellisessä esseekokoelmassa Yhden hengen orgiat on tietysti myös essee, joka käsittelee esseitä: esseen rakennuspalikoita ovat ajatukset, eikä mielipiteitä välttämättä tarvita. On parempi tutkiskella, eritellä ja ihmetellä kuin julistaa.
Tuon määrittelyn mukaan Melender toimii
myös Onnellisuudesta-esseekokoelmassaan.
Koska teoksen nimi lupaa puintia onnellisuudesta ja kirjoittajana on tunnustava melankolikko, odotin lukukokemukselta onnellisuuden määritelmien jäsentelyä ja niiden sarkastista moukarointia. Niitä en saanut. Sen sijaan esseekokoelma edustaa omakohtaisen esseen traditiota ja näin avaa lukijalle oven muutamiin näkökulmiin ja ajatuksiin, joissa ei säästellä kirjailijaa itseäkään.
Melankoliastaan huolimatta Melender ainakin kirjan perusteella uskoo onnellisuuden olevan todellinen ilmiö. Koska itse olen joutunut pohtimaan sitä, onko onnellisuutta sellaisenaan edes olemassa, näkökulma onnellisuuden itsestäänselvyyteen yllättää. En väitä, mutta mietin, josko kyse on enemmän vaihtelevasta sekoituksesta mielihyvää, iloa, rakkautta, mielenrauhaa ja toisia kohtaan osoitettua ja kohdattua ystävällisyyttä, hyvyyttä, lempeyttä, malttia, kärsivällisyyttä ja uskollisuutta. Coctailia saatamme nimittää onnellisuudeksi, kukin tulkintansa mukaan.
Melender jättää määrittelykiistat filosofeille eikä juuri ota eri näkemyksiin kantaa.
Ennen esseitä olin lukenut entuudestaan Melenderiltä kolme ja puoli romaania. En voi sanoa pitäneeni niistä, mutta se onkin eri asia kuin haluaminen. Kun romaani on huolella kirjoitettu, jännite ruokkii halua lukea. Jännite voi syntyä erilaisuudesta kuten parisuhteessa. Psykologi Tony Dunderfelt on toistanut julkisuudessa siitä, että puolisoilla on oltava yhteistä mutta heidän on oltava myös tarpeeksi erilaisia, jotta jännite ja sitä myöden kiinnostus toista kohtaan syntyy. Ehkä sama härnäävä jännite voi syntyä myös lukijan ja proosakertojan välille.
Tässä tapauksessa Melenderin romaanien kylmä ja ylimielinen kuvakulma on saanut pitämään kirjoista kiinni. Tapahtumapaikat ovat kivisiä ja betonisia, päähenkilöt introverttejä ja ahdistuneita, eivätkä he juuri pidä toisistaan. Kahden adjektiivin analyysi saikin selityksiä esseekokoelman kirjallisuutta käsittelevässä osiossa.
Kirja pöyhii onnellisuutta kolmesta näkökulmasta: talouden, kulttuurin ja urheilun. Esseet rajaavat pois kaiken muun onnellisuuteen liittyvän kuten estetiikan, eläimet ja elämän tarkoituksen (esimerkit poimittu tähän e:n kohdalta). Nopea selitys on, että Melender on taloustoimittaja-kirjailija, joka seuraa tiiviisti kansainvälistä jalkapalloa.
Alkuun Melender nostaa esiin meidät, porvarilliset länsimaiset, joilla on esikäsitys siitä, miltä onnellisen ihmisen pitäisi näyttää. ”Onnellisuudesta on tullut imperatiivi”, väitetään jo kirjan takakannassa. Melender käyttää termejä onnellisuusteollisuus, positiivisuuden kultti ja julma optimismi. Länsimaiset ihmiset takertuvat sellaiseen hyvän elämän malliin, johon läheskään kaikilla ei ole realistisia edellytyksiä. Ihannekuva nousevasta elintasosta ja lisääntyvästä vapaa-ajasta ei salli posetiivarikonsulttien puheissa elämän kielteisiä ilmiöitä kuten pettymystä ja kärsimystä. Onneton onkin vain epäonnistunut tulemaan onnelliseksi – vika ei ole tuotteessa elämä vaan sen käyttäjässä. Melender nostaa esiin päätelmän, jonka mukaan on mahdotonta, että kaikki olisivat voittajia kulutuskeskeisessä yhteiskunnassa. Kun suurin osa maailman varoista on muutamien käsissä, pärjääjiä ovat opportunistit, eivät idealistit.
Entä voiko kirjallisuuden rakastaja puhua onnellisuudesta puhumatta kirjallisuudesta? Ei mitenkään, eikä nytkään. Melender myöntää, että kirjallisuus on koulinut häntä ihmisenä. Esimerkiksi hän nostaa Flaubertin kirjeet, joista sai aikoinaan lohtua omaan viihtymättömyyteensä ja murheellisuuteensa. Melenderin tekstejä lukiessa voisi muuten joskus kokeilla Flaubert- ja Camus-bingoa, oli kyse esseestä tai blogitekstistä. Nytkin hän kuvaa avoimesti suhdettaan Flaubertiin ja jopa hänen vaikutuksensa kokemaansa masennuskauteen ja ihmisvihaan. Flaubert ei säästellyt inhon värittämiä tuomioitaan ihmisistä - heistä suurin osa kun on idiootteja. Flaubertin mielestä kolme onnen edellytystä ovat typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys, mutta "ilman typeryyttä kahdesta muustakaan ei ole iloa".
Melender kertoo päässeensä aikanaan fanaattisimman vihakauden yli, mutta jäljet eittämättä näkyvät hänen romaaneissaan. Vaikka Melender ei sano sitä suoraan, taustaväittämä on, että nuori kirjoittaja koki yhteyttä kirjailijan kanssa ja vähemmän yksinäisyyttä – ehkä vertaiskokemus teki hänestä onnellisemman melankolikon.
Kiinnostavimpia ja kunnioitettavimpia osuuksia esseekokoelmassa ovat mieskuvan käsittely kirjailija Knausgårdin kautta sekä jalkapallon ja onnellisuuden välisen suhteen analysointi.
Jalkapalloesseestä on mainittava, että jos olisin ollut syömässä muroja aloittaessani jalkapalloesseen luvun, lusikka olisi pysähtynyt ilmaan esseen alkuvaiheissa. Melender talloo odotukset vyöryttämällä näyttämölle liudan historiallisia tapahtumia - ei mahtavia maaleja - vaan fanikuolemia ja katsomo-onnettomuuksia. Jalkapallo on todistetusti aiheuttanut myös sodan valtioiden välille. Taustalla on ollut tunne. Intohimo, vihastuminen – tai jos lukijana saan tulkita – halu puolustaa onnellisuutta. Urheilu on hyvä esimerkki siitä, että onnellisuus syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Pelin katsominen on toista yhdessä kuin yksin. Yhteinen kansakunnan kokemus arvokisoista saa ihmisen kokemaan itsensä jälleen vähemmän yksinäiseksi.
Lopuksi Melender puolustaa melankoliaansa: "Rakastan elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen."
Melenderin kirjoitustyyli on ilmava ja siihen on upotettu kunnioitettava määrä anekdootteja, pikkufaktaa ja nyansseja – niin kirjallisuudesta kuin jalkapallosta. Niistä muodostuu kokonaisuus niin, että lukija ei puudu eikä ehkä jopa huomaa lukevansa. Välillä Melender maalailee lukukokemuksiaan, toisaalta tapahtumia lapsuudesta tai eräästä yöstä erään taksin kyydissä. Viipyilyssä esseekokoelman sanoma kerää voimaansa.
Melender ei anna tyhjentävää väittämää onnellisuudesta vaan tarjoilee paremminkin tuumailua. Tämän kirjan pohjalta voisi aloittaa hyvän keskustelun. Eikö siinä voisi olla esseelle yksi määritelmä lisää.
Melender, Tommi: Onnellisuudesta – EsseitäKoska teoksen nimi lupaa puintia onnellisuudesta ja kirjoittajana on tunnustava melankolikko, odotin lukukokemukselta onnellisuuden määritelmien jäsentelyä ja niiden sarkastista moukarointia. Niitä en saanut. Sen sijaan esseekokoelma edustaa omakohtaisen esseen traditiota ja näin avaa lukijalle oven muutamiin näkökulmiin ja ajatuksiin, joissa ei säästellä kirjailijaa itseäkään.
Melankoliastaan huolimatta Melender ainakin kirjan perusteella uskoo onnellisuuden olevan todellinen ilmiö. Koska itse olen joutunut pohtimaan sitä, onko onnellisuutta sellaisenaan edes olemassa, näkökulma onnellisuuden itsestäänselvyyteen yllättää. En väitä, mutta mietin, josko kyse on enemmän vaihtelevasta sekoituksesta mielihyvää, iloa, rakkautta, mielenrauhaa ja toisia kohtaan osoitettua ja kohdattua ystävällisyyttä, hyvyyttä, lempeyttä, malttia, kärsivällisyyttä ja uskollisuutta. Coctailia saatamme nimittää onnellisuudeksi, kukin tulkintansa mukaan.
Melender jättää määrittelykiistat filosofeille eikä juuri ota eri näkemyksiin kantaa.
Ennen esseitä olin lukenut entuudestaan Melenderiltä kolme ja puoli romaania. En voi sanoa pitäneeni niistä, mutta se onkin eri asia kuin haluaminen. Kun romaani on huolella kirjoitettu, jännite ruokkii halua lukea. Jännite voi syntyä erilaisuudesta kuten parisuhteessa. Psykologi Tony Dunderfelt on toistanut julkisuudessa siitä, että puolisoilla on oltava yhteistä mutta heidän on oltava myös tarpeeksi erilaisia, jotta jännite ja sitä myöden kiinnostus toista kohtaan syntyy. Ehkä sama härnäävä jännite voi syntyä myös lukijan ja proosakertojan välille.
Tässä tapauksessa Melenderin romaanien kylmä ja ylimielinen kuvakulma on saanut pitämään kirjoista kiinni. Tapahtumapaikat ovat kivisiä ja betonisia, päähenkilöt introverttejä ja ahdistuneita, eivätkä he juuri pidä toisistaan. Kahden adjektiivin analyysi saikin selityksiä esseekokoelman kirjallisuutta käsittelevässä osiossa.
Kirja pöyhii onnellisuutta kolmesta näkökulmasta: talouden, kulttuurin ja urheilun. Esseet rajaavat pois kaiken muun onnellisuuteen liittyvän kuten estetiikan, eläimet ja elämän tarkoituksen (esimerkit poimittu tähän e:n kohdalta). Nopea selitys on, että Melender on taloustoimittaja-kirjailija, joka seuraa tiiviisti kansainvälistä jalkapalloa.
Alkuun Melender nostaa esiin meidät, porvarilliset länsimaiset, joilla on esikäsitys siitä, miltä onnellisen ihmisen pitäisi näyttää. ”Onnellisuudesta on tullut imperatiivi”, väitetään jo kirjan takakannassa. Melender käyttää termejä onnellisuusteollisuus, positiivisuuden kultti ja julma optimismi. Länsimaiset ihmiset takertuvat sellaiseen hyvän elämän malliin, johon läheskään kaikilla ei ole realistisia edellytyksiä. Ihannekuva nousevasta elintasosta ja lisääntyvästä vapaa-ajasta ei salli posetiivarikonsulttien puheissa elämän kielteisiä ilmiöitä kuten pettymystä ja kärsimystä. Onneton onkin vain epäonnistunut tulemaan onnelliseksi – vika ei ole tuotteessa elämä vaan sen käyttäjässä. Melender nostaa esiin päätelmän, jonka mukaan on mahdotonta, että kaikki olisivat voittajia kulutuskeskeisessä yhteiskunnassa. Kun suurin osa maailman varoista on muutamien käsissä, pärjääjiä ovat opportunistit, eivät idealistit.
Entä voiko kirjallisuuden rakastaja puhua onnellisuudesta puhumatta kirjallisuudesta? Ei mitenkään, eikä nytkään. Melender myöntää, että kirjallisuus on koulinut häntä ihmisenä. Esimerkiksi hän nostaa Flaubertin kirjeet, joista sai aikoinaan lohtua omaan viihtymättömyyteensä ja murheellisuuteensa. Melenderin tekstejä lukiessa voisi muuten joskus kokeilla Flaubert- ja Camus-bingoa, oli kyse esseestä tai blogitekstistä. Nytkin hän kuvaa avoimesti suhdettaan Flaubertiin ja jopa hänen vaikutuksensa kokemaansa masennuskauteen ja ihmisvihaan. Flaubert ei säästellyt inhon värittämiä tuomioitaan ihmisistä - heistä suurin osa kun on idiootteja. Flaubertin mielestä kolme onnen edellytystä ovat typeryys, itsekkyys ja hyvä terveys, mutta "ilman typeryyttä kahdesta muustakaan ei ole iloa".
Melender kertoo päässeensä aikanaan fanaattisimman vihakauden yli, mutta jäljet eittämättä näkyvät hänen romaaneissaan. Vaikka Melender ei sano sitä suoraan, taustaväittämä on, että nuori kirjoittaja koki yhteyttä kirjailijan kanssa ja vähemmän yksinäisyyttä – ehkä vertaiskokemus teki hänestä onnellisemman melankolikon.
Kiinnostavimpia ja kunnioitettavimpia osuuksia esseekokoelmassa ovat mieskuvan käsittely kirjailija Knausgårdin kautta sekä jalkapallon ja onnellisuuden välisen suhteen analysointi.
Jalkapalloesseestä on mainittava, että jos olisin ollut syömässä muroja aloittaessani jalkapalloesseen luvun, lusikka olisi pysähtynyt ilmaan esseen alkuvaiheissa. Melender talloo odotukset vyöryttämällä näyttämölle liudan historiallisia tapahtumia - ei mahtavia maaleja - vaan fanikuolemia ja katsomo-onnettomuuksia. Jalkapallo on todistetusti aiheuttanut myös sodan valtioiden välille. Taustalla on ollut tunne. Intohimo, vihastuminen – tai jos lukijana saan tulkita – halu puolustaa onnellisuutta. Urheilu on hyvä esimerkki siitä, että onnellisuus syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Pelin katsominen on toista yhdessä kuin yksin. Yhteinen kansakunnan kokemus arvokisoista saa ihmisen kokemaan itsensä jälleen vähemmän yksinäiseksi.
Lopuksi Melender puolustaa melankoliaansa: "Rakastan elämää, valoineen ja varjoineen, aivan liikaa että haluaisin olla pelkästään onnellinen."
Melenderin kirjoitustyyli on ilmava ja siihen on upotettu kunnioitettava määrä anekdootteja, pikkufaktaa ja nyansseja – niin kirjallisuudesta kuin jalkapallosta. Niistä muodostuu kokonaisuus niin, että lukija ei puudu eikä ehkä jopa huomaa lukevansa. Välillä Melender maalailee lukukokemuksiaan, toisaalta tapahtumia lapsuudesta tai eräästä yöstä erään taksin kyydissä. Viipyilyssä esseekokoelman sanoma kerää voimaansa.
Melender ei anna tyhjentävää väittämää onnellisuudesta vaan tarjoilee paremminkin tuumailua. Tämän kirjan pohjalta voisi aloittaa hyvän keskustelun. Eikö siinä voisi olla esseelle yksi määritelmä lisää.
WSOY 2016
Formaatti: Painettu kirja
Kommentit
Lähetä kommentti